Jälleen kerran on Steampunk kärpänen iskenyt. Miten onkaan nuo vanhanajan koneet maamoottoreista höyrykoneisiin jaksaneet aina kiinnostaa ja nykyisellä hektisellä menolla on myös alkanut kiehtomaan tuo 1900-luvun hitaampi ja mietiskelevämpi elämä. Kuinka hienoa olikaan, kun kaupassa oli kylän ainoa puhelin ja siihen tilattiin puhelu tiettynä aikana. Ei tarvinnut jatkuvasti olla tavoitettavissa ja pystyi varautumaan, että koskaan ei soitettu huonoon aikaan. Tähän kun vielä yhdistetään kaikki tekemisen vapaus, kun jokaisella ihmisellä oli vastuu itsestään, eikä kaikki älyttömät määräykset tehneet asioiden keksimistä mahdottomaksi. Tänäpäivänä jos Denis Papin alkaisi tekemään kokeita höyrykattilalla ja kehittämään siihen ylipaineventtiilejä, olisi hän vähintään käräjillä vaaran tuottamuksesta tai mikäli Wrightin veljekset yrittäisivät rakentaa lentokonetta, hyökkäisi heidän kimppuunsa legioona virkamiehiä vaatien erilaisia maksullisia ilmoituksia, kuka mistäkin virastosta.
Olihan tuohon aikaan elämäkin säästeliämpää ja toisten tekemisiä kunnioitettiin. Saatettiin tilata puusepältä kirjahylly, jonka puuseppä teki parhaan taitonsa ja kaiken kunniansa peliin laittaen, kestämään monia vuosia vielä hänen kuolemansa jälkeen, ja niin ne ovat myös kestäneetkin. Monella on vieläkin käytössä tuon vuosituhannen alussa ja ennenkin tehtyjä huonekaluja. Tänä päivänä kirjahylly haetaan Ikeasta, sen valmistajasta ei ole hajuakaan, eikä se myöskään kestä kovinkaan montaa vuotta, eikä sen ole tarkoituskaan, koska muuten meillä ei olisi tätä ikuista kasvua.
Ymmärrettäväähän on, että ei tuohon aikaan ole paluuta. Meitä on täällä pallolla jo aivan liian paljon ja tekninen osaaminen yhdistettynä ihmisen mukavuudenhaluun ei mahdollista sitä, että matka lomakohteeseen kestäisi 80 päivää tai ruokana syötäisiin sitä, mitä nyt satuttiin saamaan, ei sitä mitä televisiossa aamukokki suositteli. Kuitenkin tuon Steampunk-hengen mukaisesti on vieläkin hienoa välillä päästää mielikuvituksensa lentoon samanhenkisten ihmisten kanssa ja yhdistää tätä modernia tekniikkaa tuon viktoriaanisen ajan hengessä ja sillä hetkeksi irtautua hektisestä arjesta. Keksiä kahdesta vanhasta jotain uutta, jolla ei kuitenkaan ole mitään käytännön merkitystä, eikä välttämättä mitään toiminnallistakaan funktioa. Se vain on se välikappala, joka ruokkii mielikuvitusta.
Vaan enpä ole modernia arkeakaan jättänyt ihan taakse, vaan pitää yrittää ruokkia sitä vireyttä myös siellä. Niinpä on aika taas yrittää sitä valokuvanäyttelyä. Aiemmin valitin, että on aivan mahdotonta saada minun pedanttisuudella tehtyä kuvasarjaa lavastetuilla kuvilla, niinpä nyt siirryin tekemään dokumentaarista sarjaa tapahtumista, jotka vaan tapahtuu ja itse ei voi olla kuin todistamassa ja tallentamassa tapahtumaa. Tuo sopii paljon paremmin, kun ei kerran itse siihen pysty vaikuttamaan, niin kuviakin syntyy ihan väkisin. Vaan tuosta tarkemmin, kun tietyt jutut varmistuu…. Nyt joulun viettoon.
Katselinpa taas kierroksen paikkakunnan kuvaajien hinnastoja, kun sain jokin aika sitten vastineen kirjeeseeni, missä totesin hinnaston pois ottamisen oleva ilmeisesti ainoa oikea toimenpide, jos ei niitä kerran muillakaan ole. Vastineessa todettiin, että uhkasakon voimalla minun on se hinnasto ikkunaan laitettava, koska se siellä on ennenkin ollut. No… Kuten totesin, eipä niitä ole muillakaan ollut, joten siis tutkimaan. Kyllä, Kuvaestradi Pekka Leino oli laittanut ikkunaansa hinnaston, aivan kuten kuuluukin. Hienoa toimintaa. Entäpä sitten nämä vanhemmanpolven kuvataiteilijat. No eipä tietenkään, ei ollut kenelläkään muulla mitään hinnastoon viittaavaakaan ikkunassaan. Ehkäpä nuo ovat niin rikkaita, että heillä on varaa vaikka maksella sakot.
Vaan syksy se sieltä alkaa tulemaan, kesän sesonkikuvaukset on kutakuinkin suoritettu ja pikkuhiljalleen on aikaa omille projekteille. Olen studiossa tehnyt muutamia TFP-kuvauksia, että olisi talven pimeiksi illoiksi puuhasteltavaa ja saisi taas tuota photoshoppia tutuksi, kun viimeaikoina on jotenkin tietokonekiintiö tullut täyteen ja on yrittänyt selviytyä mahdollisimman pienellä retusoinnilla. Tuntuu vaan tuo kuvankäsittely saavuttaneen sellaiset mittasuhteet, että tälläinen kuvaaja ei oikein ole enää kykeneväinen pysymään menossa mukana, kun samalla pitäisi myös alati lakkaamatta päivittää kuvaukseen liittyvät tietonsa.
Vaan näillä mennään ja jotain kivaa yritetään keksiä. Hieman huolestuttavasti on tuo Zeitgaistilaisuus alkanut hiipimään mieleen. Olen tässä pohtinut, että tarvitaanko tuota jatkuvaa kasvua ja onko se omaisuuden haaliminen kuitenkaan elämän tarkoitus. Eikö riittäisi, että työllään saa elämiseen tarvitsemansa rahan. Jotenkin tuo tarina kalastajasta ja liikemiehestä on niin totta.
Edit: Haukansilmäisen valokuvaajan silmät olivat tarkastusreissulla hieman rähmäiset, myös Foto Tammelin oli laittanut hinnaston, hieman piiloon vain, mutta ikkunasta kyllä havaittavan.
Studio Otava
Sainpa kirjeen aluehallintovirastolta. Harjoittelija Elisa oli tehnyt valvontakäynnin paikkakunnallamme ja havainnut, että näyteikkunassani oleva palveluhinnasto on peitetty toisella mainoksella. Kirjeessä vielä vannotettiin oikein paksunnetulla tekstillä, että Kulutushyödykkeen hinta on näyteikkunassa ilmoitettava selkeällä ja yksiselitteisellä sekä kuluttajan kannalta helposti ymmärrettävällä tavalla.
No jopas, kolmisen vuotta sitten kun sain itselleni aikaiseksi näyteikkunan, oli ensimmäinen työni laittaa siihen hinnasto selkeästi näkyviin, koska yhdessäkään kaupunkimme valokuvausliikkeessä ei ole koskaan ollut näkyvillä minkäänlaista hinnastoa.
Päätinpä tehdä oikein kierroksen kaupungin ja naapurikaupungin näyteikkunoihin.
Kuvaestraadi
Kuvaestraadi Pekka Leino. Ei minkäänlaista hinnastoa näkyvissä. Katsoinpa vielä internetistä. Ei hinnastoa, jonkinlaiset alkaen hinnat sentään.
Toki on luvattu, että kysy kuvauksista ja hinnoista.
Studio Esa Bragge
Studio Esa Bragge, kunnioitettavan uran paikkakunnan valokuvaajana tehnyt Bragge ei ole vieläkään saanut ikkunalleen hinnastoa. Eipä ole sen paremmin netissäkään saatavissa tietoa toimituksen hintatasosta, ei luvata edes kertoa. Vanhoja kuvia saa sentään ostaa jopa kympillä.
Foto Tammelin
Foto Tammelin. Ah, paikka josta ostin ensimmäisen kamerani. Paikka johon kannoin viikkorahani, ostaakseni Rodinaalia kuvien kehitykseen ja opemuksen hienon suurennoskoneen. Vaan… Usean kymmenen vuoden ajan jälkeenkään, ei hinnastoa ikkunassa. Eikä toki internetsivujakaan, josta voisi hintoja onkia. Toki, en tiedä, että paljonko edes toimeksiantoja on, mutta kuvia on ikkunalla merkitsemässä palvelun saantia.
Sitten vanha muistorikas koulukuvaajamme, Jarin kuvakauppa. Useat muistelevat, että Jarilla otettiin minun rippikuvani ja siellä otetaan myös lapseni kuvat. Vaan… Eipä sielläkään ikkunalla minkäänlaista hinnastoa. Kuvia kyllä ja niissä hieno fontti, pieni on maailma. Internetsivuilla on parannusta, siellä on hinnasto… Vaan ilman hintoja.
Huonolta vaikuttaa tähän mennessä, pitänee siirtyä seuraavaan ns. kilpailevaan kaupunkiin, eli Laitilaan…
Studio Tarja. Paljon kuvaavat ympäristön kunnissa. Eipä vaan näy hintoja, kehykset sentään maksavat jotain. Internetsivuilla oli hurjasti kuvia, vaan ei hintoja, lieneekö palvelu ilmaista.
Kierroksen lisäksi olisi vielä ollut Uudessakaupungissa Studio Erja. Tällä kertaa ei matkani koukannut sen kautta, että olisin voinut tarkastaa näyteikkunan, mutta internetsivuilta löysin esimerkillisen hinnaston, joten saattaa olla, että näyteikkunassakin sellainen olisi.
Tälläinen hinnastottomuus on minua harmittanut jo pitkään. Miten vertailet haluamasi hyödykkeen hinta – laatutasoa jos et saa tietoosi mistään tuon palvelun hintaa. . . Tiedän… voithan toki astua liikkeeseen sisälle ja kysyä, pitää saada suunsa auki. Just… Miten tulee mieleeen entisajan lomaosakekaupat, tulkaa tänne lihapatojen ääreen, sitten laitetaan ovet lukkoon ja pois pääsee vasta kun on ostanut lomaosakkeen. Kun kyseessä on riittävän agressiivinen kuvaaja, ja mehän olemme, niin kovinkaan moni ei kävele tuolta liikkeestä ulos, varaamatta kuvausaikaa.
Laitetaanpa tänne jotain tekstiä. Kuten edellisessä tekstissä kirjoittelin, sivupäivityksen yhteydessä hävisi kaikki tuottamani teksti vuodesta 2004. Asia toki harmitti jonkin verran, mutta tarkemmin asiaa ajateltuani ei tuo ollut varmaankaan edes huono juttu. Se jotenkin puhdisti ajatusta, kun ei ollut enää historiaa. Nyt voi keskittyä tulevaan.
Viime vuonna oli jotenkin sellainen pysähtyneisyyden vuosi. Kaikki oli ikään kuin harmaata, eikä ollut minkäänlaista kiinnostusta tulevaan. Pahoittelen tässä yhteydessä tuona aikana kuvaamille ihmisille kuvien laimeutta. Ei vain irronnut parempaa. Pahoittelut myös niille kuvattaville, joiden kanssa on jo pari vuotta väännetty mahdollista kuvausta, mutta pitkän välimatkan ja oman turhautumisen johdosta on tuo aina lykkääntynyt. On siis skarppaamisen paikka. Olen tänä vuonna olennaisesti vähentänyt kuvaustoimeksiantojen määrää ja keskittynyt kehittämään sitä kadoksissa ollutta luovuutta. Tästä lisää myöhemmissä päivityksissä.
Vaan… Ihmetystä herättää tämä Rauman kaupungin henki. Tampereella ollessani oli studion ovella lähinnä jono innostuneista malleista kuvauksiin. Nyt olen koekuvauksia varten yrittänyt hakea kuvattavia, niin ei edes lehti-ilmoituksella löydy ketään. Pari pojankoltiaista on innolla kuvattavana, mutta siinäpä se sitten onkin ja sitten toki Riikka, mutta muuten pitää hakea kuvattavat tuolta useiden kymmenien kilometrien päästä. Yllättävää on, miten kaupungeilla on tällainen ero.
Ehkäpä siis tullaan tänä kesänä keskittymään enemmän ulkokuvauksiin ja maakuntamatkailuun. Kaikenlaista uutta kun pitäisi kokeilla.
Juhlistin uutta vuotta uusilla nettisivuilla. Samassa rytäkässä poistin myös vanhan blogin, lopullisesti. Sanoohan vanha sanontakin, että ketä vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään. Pohdiskellut olen myös vanhojen negatiivien tuhoamista. Lisää pontta ajatus sai, kun luin lehdestä edesmenneestä valokuvaajasta nimeltä Vivian Maier. Tämä jätti jälkeensä yli 100 000 negatiivia ja kolmisen tuhatta kehittämätöntä filmirullaa. Voi sitä miesparkaa, joka otti tehtäväkseen noiden kuvien läpikäymisen, digitoimisen ja julkaisemisen. Sitä taakkaa en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni, tai ehkä hänelle, mutta en sille toisiksi pahimmalle.
Samoin kävi suomen valokuvataiteen museolle, kun eräs muotokuvaaja testamenttasi satoja hyllymetrejä lasinegatiiveja. Ei taida nuo negatiivit tulla koskaan luetteloiduksi. Pitäisi meillä tavan tallaajilla olla jotain vastuuta, miten historian tutkimusta kuormitamme. Pois siis vaan kaikki vanha turha. Hyvin Tehdyt ja historialtaan kirjatut tavarat voi säästää. Kertakäyttötavaroita voi kuvata kertakäyttödigillä, mutta sen jälkeen pois vaan roskaamasta luontoa.
